Satumaa: mitä tango kertoo kaipuusta ja rakkaudesta

Tässä artikkelissa käyn läpi Satumaan synnyn ja sen taustalla olevan kaipuun teeman — ei arvailuja, vaan dokumentoituja faktoja ja sitä, mitä psykologinen tutkimus kertoo tästä tunteesta yleisesti. Jos tunnistat itsessäsi tunteen, että jokin — muisto, kappale, entinen kumppani — tuntuu aina houkuttelevammalta juuri silloin, kun se on poissa ulottuviltasi, ScanMyLove voi auttaa näkemään, millaisia kaavoja omissa parisuhdeviesteissäsi todella toistuu. Olen myös rakentanut testin läheisyyden pelosta ja kirjoittanut kirjan omasta kiintymystyylistä — molemmat toistaiseksi vain englanniksi.

Harva suomalainen kappale on yhtä laajalti tunnettu kuin Satumaa. Sitä kutsutaan usein Suomen kansallistangoksi, ja elokuvahistorioitsija Peter von Bagh on todennut sen tiivistävän suomalaisen kaipuun voimakkaammin kuin mikään muu yksittäinen kappale.

Yhdeksäntoistavuotiaan säveltäjän tango

Unto Mononen syntyi 23. lokakuuta 1930 Muolaassa, Karjalassa. Sodan jälkeen perhe siirtyi evakkoon ja asettui lopulta Someron Lahdenkylään vuonna 1947. Mononen opiskeli kirkkomusiikkia Turun yliopistossa mutta keskeytti opinnot ja alkoi kehittyä itseoppineena säveltäjänä. Hän aloitti uransa alle 20-vuotiaana tanssiorkestereiden solistina, ja hänen ensimmäinen äänitetty sävellyksensä oli Pentti Halmeen esittämä valssi vuonna 1950.

Satumaan Mononen sävelsi ja sanoitti 19-vuotiaana, vuonna 1949. Kappale äänitettiin ensimmäisen kerran Henry Theelin esittämänä vuonna 1955, mutta läpimurron se sai vasta Reijo Taipaleen vuoden 1962 versiosta, joka käynnisti suomalaisen tangobuumin 1960-luvun alussa. Menestys oli sellainen, että viisi levy-yhtiötä kilpaili yhtä aikaa Monosen sävellyksistä — vaikka häntä oli 1950-luvulla yleisesti pidetty aliarvostettuna. Uransa aikana Mononen julkaisi noin 67 sävellystä, joista noin 50 on tangoja; Satumaan lisäksi tunnetuimpia niistä ovat "Tähdet meren yllä", "Erottamattomat" ja "Kaipuuni tango".

Mononen kuoli 28. kesäkuuta 1968 Somerolla ampumavamman seurauksena, vaikeaan alkoholismiin liittyneiden viimeisten vuosiensa jälkeen; viranomaiset pitivät tapahtunutta todennäköisesti tapaturmaisena. Hän ehti nähdä oman kappaleensa nousevan koko kansan lauluksi, muttei koskaan sitä asemaa, jonka Satumaa sittemmin sai.

Suomen kansallistango

Kappaleen teki tunnetuksi Reijo Taipale (1940–2019), Miehikkälästä kotoisin ollut laulaja, joka oli muuttanut Helsinkiin vuoden 1960 lopulla etsimään uraa musiikin parista. Hänen levy-uransa käynnistyi vuonna 1962, ja Satumaasta tuli lähes välittömästi hänen läpimurtonsa — kappale toi nuoren esittäjän pysyvästi tangolaulajien kärkeen ja pysyi hänen tunnusomaisimpana kappaleenaan koko hänen uransa ajan, joka jatkui aina 2010-luvulle asti. Taipale esitti Satumaata lavalla yli 6 000 kertaa uransa aikana.

Satumaa on ylittänyt myös oman tangogenrensä rajat kulttuurisena ilmiönä — kappale oli aiheena vuoden 1997 ylioppilaskirjoitusten uskonnon esseekokeessa, jossa käsiteltiin kristillistä toivoa. Kansainvälisesti tunnetuin poikkeuksellinen versio lienee Frank Zappan livetulkinta Helsingin-kiertueelta 1974, joka julkaistiin albumilla You Can't Do That on Stage Anymore, Vol. 2; Arja Saijonmaa puolestaan äänitti vuonna 1981 yhden harvoista naisäänisistä tulkinnoista. Harva suomalainen kappale ylittää yhtä laajasti eri esityskonteksteja — tangolavalta ylioppilaskokeeseen ja yhdysvaltalaisen rocklegendan levylle asti.

Meren takainen onnenmaa, jota ei koskaan tavoiteta

Sanoitus kuvaa maata "meren tuolla puolen" — paikkaa, jossa aurinko paistaa ja onni asuu, mutta jota kertoja ei koskaan saavuta. Se on mielikuvituksen rakentama satumaa, ei todellinen määränpää: kaipuun kohde pysyy juuri sen verran etäällä, ettei sitä koskaan lopullisesti menetetä eikä koskaan lopullisesti saavuteta. Juuri tämä rakenne — onni, joka on aina yhden askeleen päässä — selittää, miksi von Bagh näki kappaleessa suomalaisen kaipuun tiivistymän: se ei laula menetetystä rakkaudesta, vaan rakkaudesta, jota ei koskaan aivan tavoiteta.

Kun kaipuu kohdistuu johonkin tavoittamattomaan

Psykologiassa tälle ilmiölle on nimiä. Sosiaalipsykologi Sandra Murray ja kollegat ovat tutkineet, kuinka parisuhteissa esiintyy järjestelmällisesti positiivisia illuusioita — taipumusta idealisoida kumppania tai kumppanuutta tavalla, joka voi vahvistaa suhdetta silloin, kun se pysyy realistisen läheisyydessä, mutta joka voi myös kohdistua johonkin, mikä ei ole enää tai ei koskaan ole ollut käsillä. Caryl Rusbultin niin sanotuksi sijoitusmalliksi (investment model) kutsuttu tutkimusperinne kuvaa lisäksi, miten vaihtoehtojen — myös kuvitteellisten tai menneiden — vetovoima voi kilpailla nykyisen suhteen kanssa juuri siksi, ettei niitä koskaan tarvitse kohdata arjen todellisuudessa. Tämä on yleinen, tutkimuksessa dokumentoitu mielen mekanismi, ei väite kenenkään Satumaan tekijän tai esittäjän omasta sisäisestä kokemuksesta.

Rusbultin mallissa suhteeseen sitoutumista selittävät kolme tekijää: tyytyväisyys suhteeseen, siihen tehdyt panostukset ja vaihtoehtojen koettu laatu. Kun vaihtoehto pysyy kuvitteellisena — kuten Satumaan onnenmaa, jota ei koskaan konkreettisesti kohdata — sen "laatua" ei koskaan testata arjen pettymyksillä, ja se voi siksi näyttäytyä houkuttelevampana kuin mikään todellinen, keskeneräinen ihmissuhde. Kaipuu johonkin tavoittamattomaan voi tuntua turvallisemmalta kuin läsnäolo jonkun todellisen kanssa: tavoittamaton ei voi pettää, ei voi väsyä, ei voi nähdä keskeneräisyyttäsi. Tässä mielessä Satumaan onnenmaa toimii kuin peili monelle nykyisin tunnetulle parisuhdekaavalle — entisen kumppanin idealisointi eron jälkeen, vaihtoehtojen selailu silloinkin kun oma suhde voisi toimia, tai läheisyyden karttaminen suuntaamalla katse aina johonkin muualle.

Miksi kaipuu resonoi tänäänkin

Sama liike toistuu monissa nykyparisuhteissa: sen sijaan, että läsnä oleva, epätäydellinen kumppani kohdattaisiin sellaisena kuin hän on, huomio suuntautuu johonkin poissaolevaan — menneeseen suhteeseen, jota muistaa vain parhaiden hetkiensä kautta, tai kuvitteelliseen vaihtoehtoon, jota ei ole koskaan testattu arjessa. Nykyisin tämä sama kaava saa uusia muotoja: entisen kumppanin sosiaalisen median päivitysten seuraaminen pitää idealisoidun kuvan elossa ilman että sitä koskaan päivittää kohtaamalla se todellisuudessa, ja treffisovellusten loputon valikoima voi ruokkia samaa tunnetta — joku parempi, joku täydellisempi, on aina yhden pyyhkäisyn päässä. Kuten avaan kirjassani Survive the Breakup — viisi vaihetta rakkaussuruun ja keinot toipua niistä (toistaiseksi vain englanniksi), menneen suhteen muistaminen kauniina ei itsessään ole ongelma — siitä tulee ongelma vasta, jos se estää läsnäolon nykyisyydessä.

Ero näiden kahden välillä ei useinkaan näy itse muistossa, vaan siinä, mitä muisto tekee arjelle tänään: palaako kaipuu yllättäen ja lamaannuttavana, vai pystyykö sen tunnistamaan ja silti jatkamaan eteenpäin. Satumaa ei ota tähän kantaa — se vain kuvaa tunteen sellaisena kuin se koetaan, juuri siinä hetkessä, ja juuri siksi se kuulostaa yhtä ajankohtaiselta lähes seitsemänkymmenen vuoden jälkeen kuin ilmestyessään.

Lue myös

• Ville Valo: rakkauselämä Jonna Nygrénistä nykypäivään
• Sara Sieppi ja Pyry Soiri: perhe-elämää urheilu-uran varjossa

Usein kysytyt kysymykset

Mistä Satumaa kertoo?

Sanoitus kuvaa merentakaista satumaata, jossa aurinko paistaa ja onni asuu — paikkaa, jota kertoja kaipaa muttei koskaan saavuta. Kappale ei kerro yhdestä todellisesta menetyksestä vaan kaipuusta itsestään: onnesta, joka pysyy aina hieman ulottumattomissa.

Kuka sävelsi ja sanoitti Satumaan, ja milloin?

Unto Mononen sävelsi ja sanoitti Satumaan 19-vuotiaana vuonna 1949. Kappale äänitettiin ensin Henry Theelin esittämänä vuonna 1955, mutta tunnetuimmaksi sen teki Reijo Taipaleen versio vuodelta 1962.

Miksi Satumaata kutsutaan Suomen kansallistangoksi?

Taipaleen versio käynnisti 1960-luvun alun tangobuumin, ja Taipale itse esitti kappaletta lavalla yli 6 000 kertaa. Satumaa on ylittänyt tangogenrensä rajat kulttuurisena ilmiönä — se oli esimerkiksi aiheena vuoden 1997 ylioppilaskirjoitusten esseekokeessa.

Miksi joskus kaipaa jotain, mikä ei ole enää tai ei koskaan ollut saavutettavissa?

Parisuhdepsykologiassa tunnetaan ilmiö, jossa poissaolevaa tai menetettyä idealisoidaan — tutkijat kuten Sandra Murray ovat kuvanneet tätä "positiivisina illuusioina" ja Caryl Rusbult vaihtoehtojen vetovoimana suhteen sijoitusmallissa. Kyse on yleisestä, dokumentoidusta mielen mekanismista, ei merkki siitä, ettei nykyhetkessä osaisi elää.